Sekä kirkon sisällä että yhteiskunnallisessa keskustelussa kuulee toisinaan sanottavan, että yhteiskunnalliset kannanotot eivät kuulu piispojen tehtäviin. Luterilaisessa perinteessämme kirkon ja valtion asiat on usein viety etäälle toisistaan. On ajateltu, että kristinuskon ainutlaatuisuus perustuu Kristuksen pelastavaan työhön, josta usko tekee osalliseksi. Yhteiskunnallisia asioita taas on pidetty niin sanotun luonnollisen moraalilain alaisina kysymyksinä, joita kuka tahansa ihminen voi ymmärtää ja joista kristityillä ei ole mitään erityistä tietoa. Siksi yhteiskunnallista vaikuttamista ei ole pidetty kirkon keskeisenä tehtävänä.

Itse ajattelen, että kristittyinä elämme kokonaisvaltaista, holistista elämää. Usein uskon ja etiikan kysymykset kietoutuvat yhteen: Jumala on luonut nimenomaan konkreettisen maailmamme ja on läsnä sen keskellä. Emme voi leikata uskoa pois, kun seuraamme uutisia tai teemme palkka- tai vapaaehtoistyötä. Käsityksemme ihmisyydestä sekä ihmiseksi tulleesta ja maailmassa läsnä olevasta Jumalasta vaikuttavat siihen, miten havainnoimme ympäröivää yhteiskuntaa. Toisaalta kristillinen sanoma synnistä ja pelastuksesta konkretisoituu ihmisille aina jossain tietyssä kulttuurissa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa.

Lähimmäisenrakkaus luterilaisen yhteiskunta-ajattelun perustana

Eri aikoina ja eri puolilla maailmaa yhteiskunnan ja kristittyjen elämänarvot ovat joskus kulkeneet lähekkäin ja joskus poikenneet toinen toisistaan. Kristilliseen teologiaan on aina kuulunut ajatus profeetallisuudesta, jonka esikuvana on Vanhan testamentin profeettojen julistus katumuksesta ja parannuksesta yhteiskunnallisten epäkohtien edessä. Dietrich Bonhoefferin, Äiti Teresan, Oscar Romeron ja Martin Luther Kingin kaltaiset hahmot ovat viestineet sanomaa muutoksesta sekä sanoin että teoin omassa yhteiskunnassaan. Yhä edelleen tarvitaan kristittyjä, jotka muistuttavat yhteisöjään yhteisistä perustavista arvoista, erityisesti ihmisarvosta ja lähimmäisenrakkaudesta. Oman aikamme Suomessa esimerkiksi ympäristöä kuormittava kulutuskulttuuri, kärjistyneet tuloerot ja rasististen asenteiden yleistyminen ovat osoittaneet, etteivät yleisinhimillisetkään arvot säily osana yhteiskuntaa, ellei niitä aktiivisesti puolusteta ja pidetä esillä.

Yhteiskunnallisella toiminnalla ei saavuteta pelastusta, mutta yhteiskunnallinen vastuu liittyy silti läheisesti pelastuksen käsitteeseen: Luther korostaa, että yksin uskosta pelastuva ihminen voi kääntää kaikki voimavaransa lähimmäisen hyvään, sillä hänen ei tarvitse käyttää niitä itseensä. Omasta pelastuksesta huolehtimisen sijaan mahdollistuu radikaali lähimmäisenrakkaus. Luther kutsui kristittyjä keskinäiseen auttamiseen ja lohduttamiseen, olemaan kaikessa vajavaisuudessaankin Kristuksia toinen toisilleen. Luterilainen etiikka siis voi ja sen täytyy kysyä, onko yhteiskunta rakennettu niin, että siinä toteutuu lähimmäisen ja koko luomakunnan hyvä. Vaikka syntejä ei voi Jumalan edessä sovittaa omalla toiminnalla, voimme kuitenkin lievittää synnin vaikutuksia yhteiskunnassa. Samalla saamme todistaa hetkiä, jolloin Jumalan valtakunta murtautuu arkemme keskelle.

Arjen kysymykset teologisina kysymyksinä

Uskon ja etiikan tapaan myöskään oppia ja etiikkaa ei voi siististi erottaa toisistaan. Omassa kirkollisessa kontekstissamme oppi on usein ymmärretty teologian muuttumattomaksi ytimeksi, eräänlaiseksi ”tosi teologiaksi”, kun taas etiikkaa on pidetty toisarvoisena ja tulkinnanvaraisempana kokonaisuutena. Tätä näkemystä on kuitenkin kyseenalaistettu luterilaisissa sisarkirkoissamme, erityisesti Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Me Suomessa elämme sellaisessa ylellisyydessä, että voimme ajatella esimerkiksi ilmastokriiseihin, AIDS:iin tai sotiin liittyvien kysymysten olevan “pelkkää” etiikkaa, mutta niiden keskellä eläville ihmisille ne ovat todellisia elämän, kuoleman ja sitä kautta myös teologian kysymyksiä.

Vapautuksen teologian edustajat ovatkin muistuttaneet, että teologisia kysymyksiä eivät ole vai ne kysymykset, jotka ovat perinteisesti kiinnostaneet valkoisia länsimaalaisia. Samoin feministiteologit ovat vaatineet, että teologista keskustelua on laajennettava niihin aihepiireihin, jotka liittyvät naisten sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämään ja joita on ennen pidetty vähäarvoisina tai epäkiinnostavina. Molemmissa suuntauksissa on korostettu, ettei teologiaa saa rajata asiantuntijoiden etuoikeudeksi vaan mahdollisuus teologian tekemiseen on avattava kaikille kristityille. Samalla teologisen työskentelyn lähtökohdaksi on otettu ihmisten arki sellaisena kuin se kussakin kontekstissa toteutuu. Tähän periaatteeseen perustuu myös minulle läheinen “elämän teologia”, jonka suomalainen sovellus tiivistyy seitsemässä teesissäni.