V niin kuin virsikirja

Kuvassa näkyy äitini virsikirja. Hän sai sen rippilahjaksi helluntaina 1942. Samana päivänä hän kuuli nuoren serkkunsa kaatuneen rintamalla. Se päivä oli ilon ja surun päivä.

Virret ovat aina olleet ilon ja surun, uskon ja elämän tulkkeja. Monille meistä jotkut virret ovat läheisempiä kuin toiset. Joistakin on tullut lempivirsiä, tai ne muistuttavat meitä jostain tapahtumasta. Suomalaisten koulujen kevätjuhliin kuuluu erottamattomasti Suvivirsi. Itselleni joulun tärkein virsi on Enkeli taivaan. Sitä laulan jouluaamuna Rymättylän kirkossa.

Minulle virret ovat myös rukouksia, ja niiden teologinen sisältö on tärkeää. Erityisesti pidän Anna-Maija Raittilan kääntämistä sekä Anna-Mari Kaskisen ja Pirjo Vahtolan sanoittamista virsistä. Niiden elämänläheinen teologia puhuttelee. Vahtolan suvivirren sävelmään sanoittamaa vihkivirttä Se tuntee onnen syvän (virsikirjan liiteosassa numero 822) olen laulattanut useissa vihkitilaisuuksissa. Pirjo Vahtolan runoon pohjautuvan yhteisestä pöydästä kertovan lisävihkon virren 959 pariin olen syksyn aikana toistuvasti palannut.

Saapua yhteiseen pöytään ja jakaa
elämän ilo, valo ja lämpö,
rohkeus, toivo, rohkeus, toivo –
läsnä on Jumalan valtakunta, Kristus meissä.

(Pirjo Vahtola, virsi 959:2)

<< EDELLINEN     SEURAAVA >>