”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan.” (Joh. 14:1–2)

Johanneksen evankeliumin jäähyväispuhe teki minuun syvän vaikutuksen jo rippileirillä. Jeesuksen sanat ja rohkaisu jäivät mieleeni. Muistan puheesta yhä useita kohtia vanhan käännöksen mukaan.

Rippileirin pappina toimi pastori Jaakko Mäkelä, joka oli juuri tullut perheineen lähetystyöstä Thaimaasta. Hän, muut vetäjät ja isoset kertoivat, että on mahdollista rukoilla, että Jeesus voisi tulla sydämeen asumaan. Eräänä iltana pyysin pappia rukoilemaan puolestani.

Se oli merkittävä tapahtuma elämässäni. Rippikoululeirin jälkeen olin mukana seurakuntanuorissa ja isosena. Osallistuin Kansanlähetyksen raamattupiiriin ja kävin Kaupunkilähetyksen Jeesus-klubissa. Myöhemmin seurakuntamme lehtori Kaarina Mäkinen piti nuorille lukiolaisille raamattupiiriä. Sittemmin minut valittiin hiippakunnassa toimivan koululaisparlamentin puheenjohtajaksi. Lukio- ja opiskeluaikana olin mukana Kansan Raamattuseuran opiskelijatoiminnassa niin Turussa kuin Uppsalassa Ruotsissa. Kansan Raamattuseuran ja seurakuntien yhteisessä Tässä Elämä -kampanjassa tehtävänäni oli soittaa Turun Sanomien toimistosta iltaisin ihmisten koteihin.

Kaikella tällä on ollut paikkansa elämässäni. Vähitellen ymmärsin, että ihmisillä on erilaisia uskon polkuja: joillakin lapsen usko kasvaa ja vahvistuu aikuisen uskoksi, toisia taas Jumala voi kutsua yllättäen kuten minulle tapahtui.

Teologian opiskelijana ja pappina

Lähdin opiskelemaan teologiaa Åbo Akademihin vuonna 1976 ja ajattelin valmistuvani papiksi. Vuonna 1979 aloite naisten vihkimisestä papeiksi ei kuitenkaan vielä mennyt läpi kirkolliskokouksessa. Niinä vuosina koin silloin tällöin, että teologinaisena en ollutkaan samanarvoinen kuin mies. Kun kirkolliskokous vihdoin vuonna 1986 päätti avata pappisviran naisille, olin kuvitellut, että se on kaikille uskon sisarille ja veljille iloinen asia. Näin ei kuitenkaan ollut. Pappisvihkimykseni vuonna 1989 oli kaikesta huolimatta riemukas yhteinen juhla. Minut vihittiin nuorisopapiksi Kaarinan seurakuntaan. Mukana olivat niin seurakunnan nuoret, lähes kaikki kynnelle kykenevät sukulaiseni kuin Vietnamista pakolaisena tullut ystäväperheenikin.

Pappina ja hiippakuntasihteerinä sukupuoleni on onneksi harvoin ollut este käytännön yhteistyölle. Kirkkomme monipuolisuus on tullut minulle tutuksi muun muassa rippikoulutyötä koordinoidessani: on ollut hienoa tehdä yhteistyötä eri herätysliikkeiden kanssa ja toisaalta kehittää rippikoulutoimintaa monenlaisille erityisryhmille. On kaikille rikastuttavaa istua yhteisen pöydän ääreen ja oppia toisilta, miten kirkko voi kutsua ja tukea esimerkiksi juuri nuorimpia jäseniään.

Yhteys

Arkkipiispalla on monia tehtäviä; tärkeintä on vaalia kirkon ykseyttä ja edistää kirkon tehtävän toteutumista. Piispan virka on ykseyden merkki elämän ja ajattelun monimuotoisuuden keskellä. Piispan rooli ykseyden vaalijana ei tarkoita ehdottoman samanmielisyyden vaatimista vaan erilaisten näkemysten saattamista keskinäiseen vuoropuheluun. Kestävimmin kirkkoa yhdistetään toimintatavoilla ja keskinäisillä asenteilla. Työssäni tuomiokapitulissa ja työyhteisöjen kehittäjänä olen tottunut luomaan edellytyksiä yhteisille keskusteluille, tiivistämään olennaisen ja tarttumaan ongelmakohtiin. Myös ristiriidat kuuluvat ihmiselämään ja kertovat yleensä siitä, että yksilö kokee jonkin itselleen merkittävän asian uhatuksi. Tärkeintä on, että käymme keskustelua kunnioittavasti ja ymmärrämme, että mielipiteillämme saattaa olla tuntuvia vaikutuksia lähimmäistemme elämään.

Lopulta ykseyteen ei pyritä vain Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä vaan koko maailmanlaajuisessa Kristuksen kirkossa. Työurani aikana olen pyrkinyt edistämään kristittyjen välistä yhteyttä muun muassa luterilaisen kirkon edustajana Suomen ekumeenisessa neuvostossa ja paikallisseurakuntien toiminnassa. Kristittyjen yhteys perustuu Raamatun ohella ekumeenisiin uskontunnustuksiin, joissa yhteinen usko on tiiviisti ilmaistu. Yhteisestä perustasta huolimatta kristilliset kirkot eivät ole samaa mieltä kaikesta, mutta kuulumme silti samaan Jumalan perheväkeen ja olemme samaa Kristuksen ruumista.

Perheenjäsenet eivät aina ole yhtä mieltä. Silloin istutaan yhteisen pöydän ääreen, puhutaan ja neuvotellaan – tarvittaessa useita kertoja. Voi olla, että kaikkien erimielisyyttä aiheuttavien asioiden yli ei päästä, mutta keskustelukumppaneita on silti kyettävä kunnioittamaan. Olemmehan samaa perhettä ja jaamme pöydän, jonka yhteydestä emme halua luopua.

”… jotta he olisivat yhtä niin kuin me olemme yhtä.” (Joh. 17:11)