Tämän päivän luterilaiset kirkot sitoutuvat Lutherin pyrkimyksiin sekä soveltavat ja kehittävät Lutherin ajattelua omissa paikallisissa olosuhteissaan. Reformaation 500-vuotispäivänä on hyvä kysyä, mitä opittavaa meillä voi olla luterilaisilta sisarkirkoiltamme. Itse haluan nostaa esiin yhden esimerkin, El Salvadorin pienessä luterilaisessa kirkossa kehitetyn maallikkopappeuden idean, joka voi rikastaa oman kirkkomme pyrkimyksiä vahvistaa maallikkovastuuta ja seurakuntalaisten osallisuutta.

Maallikkopappeus El Salvadorissa

Käsite ”maallikkopappi” on ollut käytössä luterilaisessa sisarkirkossamme El Salvadorissa Keski-Amerikassa 1970-luvun lopulta lähtien. Väitöskirjassani El Salvadorin luterilaisen kirkon naisten tiestä johtajuuteen ja pappeuteen tutkin muun muassa maallikkopappeuden perusteita kyseisessä kirkossa.

Käsitteen isä, salvadorilainen piispa Medardo Gómez, esittelee maallikkopappeuden ideaa kirjassaan Latinoamerica osana teologista kokonaisnäkemystään, niin kutsuttua “Elämän teologiaa”. Hän nimeää El Salvadorin luterilaisen kirkon käytännön ”vaihtoehtoiseksi pastoraaliseksi malliksi”. Vaihtoehtoisuudestaan huolimatta maallikkopappi-idean tausta on kuitenkin leimallisesti luterilainen: Gómez perustelee mallia ja siihen liittyviä kirkollisia käytäntöjä Lutherin yhteisen pappeuden idealla ja esittää, että jokainen kastettu kristitty on ikään kuin teologi, saarnaaja ja ”uskon työntekijä”.

Käytännössä maallikkopappeus tarkoittaa, että kaikkia vapaaehtoisia ja palkattuja työntekijöitä kutsutaan yhteisen pappeuden periaatteen mukaan yleisnimellä “pastor” tai “pastora” eli pappi. Tähän suureen pappien joukkoon kuuluvat niin pyhäkoulunopettajat, katekeetat, diakonipapit kuin ordinoidut presbyteeripapitkin. Ordinoiduilla papeilla eli presbyteeripapeilla on samanlaiset papin valtuudet ja tehtävät kuin suomalaisillakin papeilla: sanan ja sakramenttien jako. Maallikkopapit eli diakonipapit toimittavat sanajumalanpalveluksia. Katekeetat ja pyhäkoulunopettajat hoitavat lasten, nuorten ja aikuisten kristillisen kasvatuksen tehtäviä. Kaikki vapaaehtoiset ja vihityt papit tekevät diakoniatyötä heikkojen, kärsivien ja köyhien parissa.

El Salvadorin maallikkopappi-ilmiö on varsin harvinainen luterilaisessa kirkkoperheessä. Yleensä maallikkojen ja vihittyjen pappien välillä on selvä ero, eivätkä luterilaiset kirkot tunne sellaista virkaa tai tointa kuin “maallikkopappi”. Maallikkopappien sijaan useissa luterilaisissa kirkoissa on maallikkosaarnaajia, erityisesti herätysliikkeissä.

Luther ja yleinen pappeus

Luterilaisten kirkkojen vaihtelevat käsitykset maallikkojen asemasta ja yhteisen pappeuden merkityksestä johtuvat siitä, että Lutherin ajattelu on antanut aineksia monenlaisiin tulkintoihin kirkon virasta. Tutkijoiden mukaan Luther ei koskaan esittänyt aiheesta yhtä kokonaisnäkemystä. Sen sijaan mielipiteet virasta ilmenevät useissa erilaisissa yhteyksissä, ja yleensä niissä on poleeminen kärki.

Reformaation alkuvaiheessa vuonna 1520 Luther julisti, että kaikki kastetut olivat pappeja, sillä heillä oli välitön yhteys Kristukseen ja hänen kuninkaalliseen pappeuteensa. Näkemyksen raamatullisena perustana olivat erityisesti jakeet 1. Piet. 2:9–10: ”Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa, Ennen te ette olleet kansa, mutta nyt te olette Jumalan kansa. Ennen te olitte armoa vailla, mutta nyt on Jumala teidät armahtanut.”

Lutherin varhainen käsitys kaikkien kristittyjen yhteisestä pappeudesta muotoutui tilanteessa, jossa hän vastusti katolista käsitystä papeista ja piispoista ihmisten ja Jumalan välissä olevina välittäjinä, jotka toimittivat messuja uhreina Jumalalle ja käyttivät valtaa ripin yhteydessä. Näkemys kavensi radikaalisti eroa papiston ja maallikkojen välillä.

Kun Augsburgin tunnustus julkaistiin vuonna 1530, luterilainen käsitys yhteisestä pappeudesta oli saanut uusia vivahteita: Kaikki kastetut kristityt kuuluvat yhteisen pappeuden piiriin, mutta seurakunnan järjestyksen vuoksi ja sakramenttien eli kasteen ja ehtoollisen jakamista varten seurakunnan on hyvä kutsua yksi joukostaan palvelemaan pappisvirassa. Papilla tulee myös olla sisäinen kutsu Pyhältä Hengeltä. Näitä periaatteita voidaan pitää vastavetona reformaation radikaalin siiven hierarkianvastaisille näkemyksille.

Monet yleisen pappeuden tulkinnat

Muutosta yhteisen pappeuden luterilaisessa tulkinnassa on selitetty vuonna 1525 tapahtuneella käännekohdalla: tuolloin Luther havaitsi, että reformaattoreiden esittämät hierarkianvastaiset ideat olivat osaltaan kärjistäneet Talonpoikaissotana tunnettuja levottomuuksia. Siinä missä ennen Talonpoikaissotaa Luther argumentoi lähinnä katolista virkakäsitystä vastaan, vuoden 1525 jälkeen hänen virkateologiansa kärki kohdistui reformaation radikaaliin siipeen ja erillisen pappisviran merkitys korostui.

Tutkijat ovat löytäneet Lutherin teoksista perusteluita yhteiselle pappeudelle toisinaan yksilöä ja toisinaan taas uskovien yhteisöä koskevana periaatteena. Jotkut uskonyhteisöt, kuten kveekarit, ovat korostaneet yksilötulkintaa. Luterilaiset taas ovat enimmäkseen painottaneet näkemystä, että yhteinen pappeus kuuluu aina uskonyhteisölle, seurakunnalle, eikä yksilöille.

Piispa Gómezin tulkinta yhteisestä pappeudesta on ollut radikaali verrattuna muihin Luterilaisen maailmanliiton (LML) jäsenkirkkoihin ja näyttää perustuvan Lutherin varhaiseen opetukseen yhteisestä pappeudesta. Meillä on kuitenkin paljon opittavaa sisarkirkkomme käytännöstä, jossa maallikoilla, seurakuntalaisilla, on vastuullisempi asema kuin omassa kirkossamme. Toivon, että voisimme vahvemmin kiinnittää huomiota kaikkien kastettujen tasavertaisuuteen ja maallikkojen moninaisiin lahjoihin yhteisessä osallisuuden kirkossa.

 

P. S. Vaikka luterilainen oppi pappeudesta muotoutui monelta osin aikansa katolisen pappeuden kritiikkinä, reformaatiossa syntynyt juopa on vähitellen kaventumassa. Eilen julkaistussa Suomen luterilais-katolisen dialogin Communion in Growth -asiakirjassa luterilaiset ja katolilaiset yhdessä toteavat, että kaikki kastetut osallistuvat Kristuksen pappeuteen muun muassa julistamalla ilosanomaa ja niinpä jokaisella kristityllä on rooli kirkon yhteisen tehtävän parissa. Osapuolet ovat myös toiveikkaita, että erityisen pappisviran molemminpuolinen tunnustaminen voi olla tulevaisuudessa totta.

Communion in Growth -asiakirjaan voi tutustua täällä.