Uskon, että kuollessa olemme saman hyvän Jumalan kämmenellä kuin syntymänkin hetkellä. Siihen väliin mahtuu toisilla pitkä elämä, toisilla lyhyt elämä.

Omat vanhempani saivat elää pitkään. Isäni kuoli 87-vuotiaana ja äitini lähes 89-vuotiaana. Viimeiset kaksitoista vuotta ennen äitini kuolemaa hoidin aika lailla heidän asioitaan ja hoitojärjestelyjään. Siinä tulivat tutuksi kotihoito, intervallihoitopaikka, terveyskeskuksen vuodeosasto, TYKS, perhehoitokoti ja kaksi eri hoivakotia. Siinä samalla opin monenlaisista eri tavoista, joilla vanhuksia hoidetaan.

”Kuollessamme olemme hyvän Jumalan kämmenellä”

Isäni kuoli kuusi vuotta sitten ja oli lopulta vain yhden yön terveyskeskuksen vuodeosastolla. Toistuvien keuhkokuumeiden takia hän toki oli ollut siellä useaan kertaan aiemmin. Hän oli toivonut, ettei hänen tarvitsisi viettää loppuaikojaan monissa letkuissa eikä rasittavissa tehohoidoissa. Lopulta hänellä oli viimeisen yön ajan vain ajoittain antibioottiletku, joka auttoi niin, että hänen olonsa oli parempi. Hän kuoli jouluaattoaamupäivällä nukkuessaan. Edellisen illan olin viettänyt hänen vierellään tuntikausia päivystyksessä odotellen osastolle pääsyä.

Äitini vietti viimeiset kaksi vuottaan hoivakodissa, jossa häntä oli luvattu hoitaa loppuun saakka. Näin myös tapahtui, ja sain olla hänen vierellään silittäen ja välillä laulaen koko viimeisen päivän viimeiseen henkäykseen saakka. Hoivakodissa kipulääkitys hoitui hyvin, mistä olen kiitollinen.

Brittiläissyntyinen kälyni kuoli kaksitoista vuotta sitten nopeasti edenneeseen sairauteen. Hän halusi, että saisi olla kotona. Englannissa terminaalivaiheen kotisairaanhoito näytti toimivan suhteellisen hyvin, vaikka omaistenkin apua tarvittiin. Veljeni toiveesta olin siellä auttamassa läheistä kälyäni hänen viimeisinä päivinään. Seurasin myös, miten kotisairaanhoidon kautta kivunlievitys tapahtui mallikkaasti.

Hyvä kuolema

Hyvä kuolema on viime aikoina ollut paljon esillä julkisessa keskustelussa. On korostettu, että kivunlievityksen pitäisi toimia joka puolella Suomea niin hyvin, ettei elämän viime vaiheissa tarvitsisi kärsiä kipua. Niin potilasta kuin omaisia pitäisi kuulla ja kuunnella vakavasti. Näissä asioissa meillä on parantamisen varaa. Elämän viimeisiä vaiheita varten on mahdollista tehdä kirjallinen hoitotahto. Se olisi syytä laatia silloin, kun on hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, ja tehdä tiettäväksi myös läheisille. Hoitotahdolla on iso merkitys elämän loppuvaiheen hoidossa sekä hyvässä ja ihmisarvoa kunnioittavassa kuolemassa.

Kirkko ja kaupunki -lehden taannoin tekemässä arkkipiispanvaalikoneessa kirjoitin Belgian ja Hollannin eutanasiakäytännöistä. Kirjoitustani oli tulkittu aivan toisin kuin olin tarkoittanut. Se, että olin – suurin varauksin – valmis hyväksymään eutanasian tietyissä tilanteissa ei liittynyt millään tavalla kommenttiini lasten eutanasiasta. En voinut vastata, ettei eutanasiaa tule sallia ”missään olosuhteissa”, sillä eutanasialla on kaksi merkitystä: aktiivinen ja passiivinen. Näistä jälkimmäinen merkitsee, että tietyissä olosuhteissa ihmisen annetaan kuolla, mikäli elintoimintojen ylläpitäminen on teoriassa lääketieteellisesti mahdollista, muttei enää inhimillisesti mielekästä. Toisinaan hoitotahdon toteuttamisen ja passiivisen eutanasian ero voi olla hiuksenhieno. Lasten eutanasia puolestaan oli lisänäkökulma suomalaiseen keskusteluun, joka keskittyy yleensä aikuisiin ja ikääntyviin. Belgiassa ja Hollannissa eutanasia koskee nimittäin myös elämän alkupäätä eli parantumattomasti sairaita lapsia. Tässä tilanteessa vanhempiin kohdistuu mielestäni aivan liian iso taakka, kun heidät hoitohenkilökunnan tukemana laitetaan päättämään oman lapsensa elämästä ja kuolemasta. Tämä kohtuuton vastuu toisen ihmisen elämästä ja kuolemasta on yksi monista syistä, miksi en kannata aktiivista eutanasiaa. Mallikas kipulääkitys ja ihmisarvoa kunnioittava hoito ovat asioita, joita on syytä edistää.